Mieheni ensimmäinen ja toinen

Hei,
Kirjoitan pelonsekaisin tuntein. Vuonna 2013 joulukuussa mieheltäni leikattiin kivessyöpä ja heti alkuvuodesta 2014 alkoivat rankat sytostaattihoidot. Loppuvuosi 2014 näytti jo suht' hyvältä, mutta sytostaatihoitojen seuraksena hänelle tuli jalkaan tukos, jota ei voida leikata. Eli hän on nyt työkyttömyyseläkkeellä ainakin tämän vuoden 2015 loppuu. Ei pysty kävelemään enempää kuin 500 m ja sitten jalkaa alkaa särkeä ja lopulta sillä ei pysty edes astumaan.
Nyt jälleen saimme soiton, että syöpälääkärille on mentävä, uudet hoidot on tarkoitus aloittaa keuhkosta löytyneen metastaasin vuoksi.
Ei ole reilua, elämästämme on kadonnut ilo. Pelko asuu meissä, joka hetki, elämme vain labrasta labraan. Meillä on 12 vuotias tytär, joka näkee ainakin äidin tustan ja pelon joka päivä. Myöskin tämän syövän takia tyttäremme on erakoitunut tavallaan kavereistaan. Hänellä on isän menettämisen pelko suuri. Lisäksi vielä taloudellinen huoli on kuukaudesta toiseen, oma jaksamiseni on vaakalaudalla. Itselläni vielä hoidettava oma äitini, joka sairastaa alzheimeria. Käyn hänen luonaan 5-6 kertaa viikossa, eli lähes joka päivä.
Miten olette saaneet itsellenne voimia jaksaa päivästä toiseen ? Mieheni ei asiasta puhu, joten pyörtän näitä asioita vain omassa mielessäni ja tyttäremme on liian nuori keskustelemaan näistä asioista kanssani.
Pitäisi saada otettua itseään niskasta kiinni ja tehdä jotain mikä tuo ilon taas elämään. En halua enää hoitaa pihaa,joudutaan kuitenkin jossain vaiheessa myymään omakotitalo... en ommella, en lukea.
Joka aamu on tuskaa nousta sängystä, jos en olisi ainoa rahan tuoja meidän perheessä, olisin jo luovuttanut minäkin...