Jo vuosia syövästä

Minulla diagnosoitiin dusgerminooma ovarii eli ärhäkkä munasarjan syöpä 30 vuotta sitten, vähän ennen kuin minulla piti olla kauan odottamani ylioppilaskirjoitukset.
Ensi reaktio oli tyrmistys, kuoleman pelko ja itsensä ja muiden syyttelyt: Miksi juuri minä kuolen nyt?
Sillä muusta ei mielestäni edes puhuttu, ei kukaan sanonut minulle, että syöpä ei olekaan kuolemantuomio. Muistan, että jostain olin saanut päähäni "kolme viikkoa, kolme viikkoa", se minulla olisi elinaikaa.
Sitten alkoivat kovat säde- ja sytostaattihoidot. Pahoinvointi oli hirveää, tukka lähti pariin otteeseen sytostaattien takia ja olin jossain vaiheessa kuolla hoidon sivuvaikutuksiin, kun leukosyytit katosivat verestäni lähes kokonaan ja sain aivoverenvuodon.
Mutta: Vähitellen tilanne korjaantui ja uusia tuumoreita ei peloistani huolimatta löytynyt. Ainoa harmi, mikä oli jäljellä, oli se, että minulle sanottiin, että en saisi koskaan lasta. Munasarjat oli tuhottu sädehoidolla, minulle mitään asiasta kertomatta, enkä sädehoidon vaikutuksia maallikkona ymmärtänyt. Mutta kai se oli välttämättömyys tuossa tilanteessa.
Nyt 30 vuotta myöhemmin, olen 15-vuotiaan murkun "ihan oikea" ja terve äiti. Lapseni sai monien yritysten jälkeen alkunsa jonkun ihanan ihmisen lahjoitusmunasolulla.
Kunpa vain osaisin olla kiitollinen näistä jokaisesta päivästä, jotka olen sairauden jälkeen saanut.
RH