Re: Mieheni ensimmäinen ja toinen

Moi Sarisaara,

Kiitos sanoistasi, jokainen viesti on minulle tärkeä.
En olisi ikimaailmassa uskonut, että hänelle sattuu tälläistä. Hän täytti tänä vuonna 50 v. Aina ollut hyväkuntoinen ja terve, ei ikinä ollut edes pää kipeä, eikä mitään muutakaan. Kuumeeseen otti välillä 400 buranan ja sillä oli "huppelissa" koko illan. Ei koskaan syönyt lääkkeitä muuta kuin buranaa. Kyllä oli shokki, kun hän soitti, että nyt huomenna mennään leikkaukseen ja siitä se "alamäki" alkoi.
Turussa hoidossa olleessaan olivat vieruskaverit noin 65-75 vuotiaita, ja hänestäkin tuntui, että mikä minussa nyt on vialla.

Tyttäremme on sosiaalinen ja iloinen lapsi koulussa ollessan, mutta kuitenkin siitä on häipynyt sellainen lapsellinen kohellus. Olen yrittänyt keskustella hänen kanssaan, että viime vuosi ja isän sairaus kasvattanut sinua jo hieman liikaa. Tyttäremme rakastaa olla kotona ja meidän kanssa, välillä pitää oikein "järjestää" kaveria meille, ettei hän erkane koko porukasta. Kun on käynyt läpi vanhemman hoidot ja nähnyt miten isän tukka lähtee ja ei pääse edes kunnolla vessaan saati suinkuun, tulee siinä ihan erilaista mietittävää. Tyttäremme on kokenut sellaisen kuoleman pelon, ettei yksikään hänen luokkansa lapsista, ja siksi hän on muuttunut. Ja välillä tuntuu, ettei muut ymmärrä mitä me ja hän olemme kokeneet.

Tiedän, Sarisaara, että varmasti olisi hyvä jos lähtisen pihalle kuokkimaan ja nauttimaan ulkoilmasta, mutta kun ei ole inspiraatiota. Mieheni istuu sisällä kaiket päivät päästään, ei voi edes viedä roskapussia ulos ilman kävelytaukoa. En tiedä....
Välilä kyllä haaveilen, että nyt herään aamulla viideltä ja lähden koirien kanssa lenkille metsään, tuppukylässä kun asutaan, mutta en sitten kuitenkaan jaksa. Olen itse 46-v. ja nukun huonosti, herään yleensä siinä kolmen neljän aikaan ja pyörin sängyssä. Menen kyllä nukkumaan tyttremme kanssa heti meidän iltaohjelmien jälkeen eli siinä iltakahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. En voi valittaa etteiko tytteremme nuku tarpeeksi ja varmasti siksi koulumenestys on yli keskinkertaisin.

Olen myöskin tyttäremme kanssa jutelleet paljon isän sairaudesta, vaikkakin mieheni on sen kieltänyt. Meille kävi myös niin, että tyttäremme kertoi parhaalle kaverilleen, että isällä on syöpä ja tämä kaveri kertoi sen kaikille luokan tytöille, ja sitten minä sekä hän saimme isältä huutia, kun nyt sitten koko kylä sen tietää. Siksi myös tyttäremme on hieman sulkeutunut, eikä luota enää kavereisiinsa ja on vain niin perhekeskeinen.
Itse olen myös huolestunut, ettei tyttäremme halua nyt kesälomallakaan mihinkään leireille, eikä edes kavereille yöksi. Meille kyllä voi tulla kavereita moneksikin yöksi, mutta hän ei mene kenellekään. Ja kun valitettavasti nykyajan trendi on se että molemmat vanhemmat ovat pitkään töissä ja lapset joutuvat olemaan yksi kotona koko iltapäivän ja siksi kaverit viettävät iltapäivät yhdessä jonkun luona, mutta ei meillä. Miedän haittana on se, että asumme vielä noin 8 km päässä kylältä, joten meille ei niin vain tulla.

Olen itsekin ajatellut, että kyllä tämä tästä, mutta kun se vaan jatkuu ja jatkuu... Öisin kun en saa unta, mantrani on "rauhoitu, rauhoitu", yritän hokea sitä mielessäni ja samalla henkitän syvään, jotta saisin unta. Olen niin paljon katsellut yöllä tyhmiä ohjelmia telkkarista, kun muut nukkuvat, ettei se oikein enää kiinnosta. Vaikkakin asumme vielä omakotitalossa, en viitsi laitta tiskikonetta tai pyykkikonetta neljältä yöllä käymään, vaan yritin hiipiä, ettei kukaan vain herää ja sano, että "etkö sä taas nuku ?"

Juuri tästä syystä olen aina halunnut tyttäremme kanssa puhua isän syövästä ja hoidoista, koska en halua hänelle tunnetta, ettemme puhu hänen kanssaan siitä. Olen itsekin välillä aina mutrusuuna miettien asioita, mutta asioita pitää puhua ja kysymyksistä mitä tulee mieleen.

Kiitos, että halusit kirjoittaa minulle vastauksen. Tunnen helpotusta, että sain purkaa tunteeni ja saada toisen naisen näkökulmaa.

Ensi maanantaina mennään Turkuun, katsotaan millainen tuomio tulee...
Toivon sinulle ja perheellesi ihanaa kesää ja kai se aurinko paistaa sinne risukasaankin joskus....
terv. hattiwatti