Re: Rintasyöpä 2011

Niin, aina se syöpä-ajatus jonniin asteisesti kulkee mukana, vaikka miten eläisi normielämää työssäkäyden, lapsiperheen arkea pyörittäen.
Takapakkeja, uusiutumisia tms ei passaa liikaa pohtia etukäteen, tästä hetkestä täytyy nauttia.
Rintasyöpä-diagnoosi tuli 2008, lapsi oli silloin 1.5v. Hänelle on itsestään selvää, että äitillä on vain yksi tissi. Asiasta on puhuttu ihan reilusti ja huumorilla. Vastikään muuan saksalaista alkuperää olevassa kaupassa oli myytävänä muotoilevia alushamosia. Hihittelin, josko minäkin sellaisen ostaisin peppuani pienentämään. Lapsi katsoi kuvaa paketin päällä ja totesi: "Äiti, tuohon tarvitaan kaks tissiä!" Muutaman metrin päässä olleella miesasiakkaalla oli monimielinen ilme...
Olen iloinen, että tyttö pukee ajatuksiaan sanoiksi, eipä jää mieleen muhimaan. Eräänä iltana hän oli viihdyttänyt isäänsä rakentavalla ruokapöytäkeskustelulla, kun olin töissä:
"Isi, tiesitkö, että syöpään voi kuolla? Mun yhellä kaverilla on ollu syöpä. Yleensä se mun kaveri istuu siinä sun vieressä..."
Tuon keskustelun ajoitus oli aikas täydellinen: olin menossa poistattamaan paria arvelluttavaa luomea. Iholääkärin sanat soivat mielessä: "jos se on melanoomaa..." Niin, entäs jos. Onneksi ei kuitenkaan. Elämä jatkuu terveiden kirjoissa. Mutta olipahan opettavaista tutkistella ajatuskuvioitaan niiden parin viikon aikana, kun patologin vastauksia odottelin.
Ehkä sittenkin kaikki mikä ei tapa, kasvattaa edes hiukkasen? Ehkä itseä, ehkä läheisiäkin. Ilolla olen pannut merkille tutkimuksen, jossa puhutaan syöpää sairastavien lasten huomioimisesta.