Re: Miksi en osaakkaan aina nauttia

Hei!

Ihan samanlaisissa tunnelmissa menen täällä. Minulla todettiin tammikuussa 2013 duktaalinen, invasiivinen ja ärhäkkä syöpä ja hoidot loppuivat jouluna 2013. Sen jälkeen olen saanut vain hormonipiikkejä ja vähän väliä saa vallan pelko siitä, mitä kehossani tapahtuu, ja olenko sittenkään terve. Tämä vaikuttaa kaikkeen elämänsuunnitelemiseen, on vaikea tarttua mihinkään, iloita mistään ajattelematta että: no ei sitä tiedä olenko silloin enää elossakaan tai olenko jossain hoidoissa vai mitä tässä tapahtuu. Epävarmuus tulevasta kalvaa ja on vaikea siltä pohjalta esim muodostaa parisuhdetta. Itselläni noin vuoden kestänyt parisuhde katkesi rintasyöpähoitojen loppupuolella, mikä oli kamala isku ja sitä osin märehdin vieläkin. Olin päättänyt myös heittäytyä ilolla terveeseen elämään ja koittaa olla huoleti, mutta parin kuukauden päästä sädehoitojen loppumisestaalkoivat kovat selkäkivut ja tutkittiin ettei ollut luustolevinnäisyyttä -todettiin alkava osteoporoosi . Sen jälkeen ilmaantui osapoistettuun rintaan kuoppa, jota piti tutkia ja siinä meni koko kesä jännittäessä tuloksia - selkeää syytä ei löytynyt. Kun siitä pääsin, tulehtui leikattu rinta ja imusolmukkeet turposivat rintakehällä. Epäilin inflammatorista syöpää. Näissä selvittelyissä meni aikansa ja kun siihen saumaan tuli sitten äkillinen työpaikan muutos jne, olin kyllä ihan lopussa. Tuon jälkeen minulla on vielä tutkittu keuhkoja, ja keväällä lääkäri löysi epäilyttävän luomen jalastani. Nämä kaikki ovat olleet vääriä hälyytyksiä, mutta voit kuvitella, että on erittäin vaikea heittäytyä vain "nauttimaan elämästä", kun kokoajan on jotakin. Tulevia vuositarkastuksia pelkään aina myös ja seuraava on tulossa lokakuussa. Olen päättänyt elää hetken kerrallaan ja ajatella että olen terve kunnes toisin todistetaan. Uskonasiatkin ovat alkaneet kiinnostaa kun helpotusta ja lohtua ei ole muuten tahtonut mistään saada. Tasainen tekeminen ja touhuaminen, työ ja lapset pitävät minua elämässä ja arjen touhussa kiinni. Mitä enemmän touhua, sitä vähemmän ehtii murehtia. Ollaan nyt iloisia siitä, että edes joskus pystytään iloitsemaan ja olemaan kiitollisia elämästä, sillä lahjahan se on ja me elämme jatkoajalla! Asiat voisi olla paljon huonomminkin, ja vaikka huomenna sitten olisikin niin, tällä hetkellä on kuitenkin asiat hyvin.

Voimia sinne ja jaksamista, luulen myös että ajan mittaa se luottamus elämään ja omaan itseen sekä tähän luottamuksen pettäneeseen kehoon palaa takaisin ainakin osaksi, ja sitten on helpompaa hymyillä!

T. Kuuneito