Tunteiden vuoristorata

Minulla oli vatsavaivoja. Niitä tutkittaessa ultraäänessä havaittiin 9 cm nestekysta munuaisessa, ihan vaaraton, mutta niin iso, että pitää poistaa. Vain punktio ja homma on hoidossa... paitsi että punktiota aloitettaessa todettiin, että se onkin onteloinen ja kasvustoa reunoilla. Lääkäri totesi että "Ei se välttämättä ole syöpä" ja marssi pois paikalta.
Otettiin useita poissulkevia TT-kuvia, joissa todettiin, että kuvauksen kohteet olivat ok, mutta aina löytyi jotain uutta huolestuttavaa. Lopulta 6 kk tutkimisen jälkeen sain magneettikuvien tulokset leikkausta edeltävänä päivänä: ei vaaraa keuhkoissa, ei maksassa eikä muuallakaan keskikehossa. Ihan mieletön euforia! Kirurgi katseli minua hämmentyneenä kun hehkuttelin ilosta samalla kun hän kertoi että leikkauksesta tulee isompi kuin alunperin oli tarkoitus.
Ja syöpähän se sitten lopulta oli, mutta hyvin kiltin laatuinen, ymmärtääkseni. Ja kaikki on hyvin 1 v leikkauksen jälkeen.
Mutta samaan aikaan oman diagnoosini kanssa 3 läheistä saivat syöpädiagnoosin. Nyt he kaikki ovat kuolleet.
Ensin tuli epätoivo, musta verho, joka peitti tulevaisuuden. Sitä seurasi viha. Pakahduttava viha, joka kohdistui sattumanvaraisesti milloin mihinkin. Seuraavaksi tuli itku, joka jatkui ja jatkui tilanteeseen ja paikkaan katsomatta.
Nyt on menossa jännittyneisyys ja hirvittävä kuolemanpelko, puren hampaita yhteen, hiki valuu ja sydän hakkaa. Nukkumisesta voin vain haaveilla ja päätä särkee.
Luoja tietää mitä seuraavaksi on edessä...
Kaipaan niin paljon ihmistä, joka ymmärtäisi mistä puhun ja voisi antaa minulle perspektiiviä näihin kaikkiin tunteisiin, joita käyn läpi.