Re: Romadus 5 kk hoitojen jälkeen

Minulle oli lohdullista lukea, että kovat itkut voivat olla edessä vasta neljän vuoden kuluttua hoitojen jälkeen. Itsekseni olen pähkäillyt, milloin sairastumistani todella kykenen käsittelemään.

Ympäristön suhtautuminen on aina niin arvoituksellista. Ystävissä oli minullakin heitä, jotka halusivat olla kivan ajan ystäviä, heidän ystävyytensä päättyi heti syöpäni alettua. Harvalla meistä elämä pitää sisällään vain kivoja asioita, ei semmosia ollakseen ystäviä minusta tarvita. Itse koin, että kaikille ei kannata "sisuskuminaan" paljastaa, se kun ei vie sitten minnekään hyvään. Itselläni oli tukena vain muutama, vahva, yhteisissä menneenaikojen myllerryksissä koeteltu ystävä. Semmonen ihminen ei jätä toista hädänhetkellä.

Meillä syövän läpikäyneillä on yleenä kanttia olla rinnalla ja ajatelle "pääsen käymään" vaikeat asiat uudestaan läpi toista kuunnellessa, koska jokainen kipeä kuuntelu raapii kaikki omat ruvet auki, mutta samalla se eheyttää. On tietysti heitäkin, jotka kokevat kuunnellessaan "joutuvansa käymään läpi". Onneksi tämän asenne paljastuu yleensä aika pian, kun lähtee kertomaan omasta kokemuksestaan ja elämä antaa käskyn:vaikene, älä haaskaa voimiasi tähän ihmiseen.

Kognitiivisesta terapiasta olen itsekin hakenut ymmärrystä selvitäkseni. Syöpädiagnoosin saaminen on jo niin vaikea asia, että ymmärtääkö sen todellisuuden ja kolahtaako se tajuntaan vasta tuon jopa neljän vuoden jälkeen? Elämä näyttää...

Pelko tuskin lähtee ikinä minnekään, hälvenee se kuitenkin kiihtyäkseen taas täyteen mittaansa juuri seurantapäiväksi. Miten käynee sitten, kun seurannat päättyvät?

Voimallista oloa ja eloa meille kaikille!