Romadus 5 kk hoitojen jälkeen

Musta ei tuntunut miltään saatuani syöpädiagnoosin. Puhuin siitä avoimesti kaikille. Rakastin kaljupäätäni. Hoidot hoituivat ajallaan. Sivuoireita oli lähes koko kirjo, mutta koetin pitää jonkinlaisesta päiväjärjestyksestä kiinni. Koin kaiken järjellä ja laskin leikkiä syövästäni, kyyneltäkään ei herahtanut silmistä.

Koko hoitorumpan aikana sain tukea osalta ystävistäni ja työkaverit olivat aivan mahtavia. Joidenkin läheisten kanssa suhde läheni,mitä ei ehkä olisi tapahtunut ilman syöpääni. Että siis jotakin sellaista positiivistä, jos nyt pitää syövästä hyviä puolia mainita tai hakea.

Toukokuussa aloitin työt, alku takkuili, ei meinannu voimat riittää ja tamot aiheuttivat sivuoireita, mutta mutta eikun sinnikkäästi eteenpäin.

Oli aivan ihana kuukauden kesäloma, tosin mukana kulki tieto samastani ensimmäisestä vuositarkastuksesta, josta sitten pääsin läpi puhtain paperein. Loman jälkeen alkoivat tamon oireet lieventymään. Otin maanantain 23.9. lomapäiväksi.

Lähdin tuolloin lomapäivänä aamupäivällä pitkähkölle lenkille. Sitä edelsi aivan tavanomaiset päivät. Aurinko paistoi ja ruska näyttätyi paikoin loistossaan. Olin kävellyt jotain puoli tuntia, kun alkoi itkettämään.

Itketti ne "ystävät", jotka jättäytyivät junasta pois.

Itketti ne ihmiset, jotka olettivat, että hoitorumpan päättyminen on kuin olisi syönyt angiinaan penisiliinikuurin ja sitten elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Itketti ne ihmiset, joilla on aina lyödä pöytä koreammaksi, jos kerron jotakin esim. tamojen aiheuttamista oireista.

Itketti ne kaikki ihanat ihmiset, jotka ovat ymmärtäneet ilman omakohtaista kokemusta, että syöpämatka jatkuu. Pelko uusiutumisesta. Jännitys ennen jokavuotisia jälkitarkastuksia...

Itketti, kun oon niin helvetin väsynyt, tunnepuoli on täysin neutraali, ei laaksoja, ei kukkuloita, mikään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka toki teen kaikenlaista; tapaan ystäviä, käyn leffakerhossa, lenkkeilen, käyn uimassa, teatterissa yms.

Itketti, kun tiedän, että elämä päättyi elokuun viimeisellä viikolla 2013. Ja alkoi aivan toisenlainen elämä, jossa mukana on kutsumaton vieras, koko ajan. Ainakin jossakin taustalla.

Luin koko viime viikon aikaisempien vuosien viestketjuja viiveellä tulleista syöpään tunteella reagoinneista. Ja sainkin niistä vahvistusta, että ei tämä ole mitenkään epänormaalia.

Vaikka olen puhunut maanantain jälkeen asiasta joidenkin ystävieni kanssa, niin varasin ajan psykogille, koska nyt on varmaan se hetki, että on hyvä puhua tunteista ulkopuoliselle.

Tuntuuko kenestäkään yhtään tutulta tuo edellä kertomani?